Suklaakastiketta ja oliiveja, luku 9 (ja vähän musikaalia)

Vielä hetken aikaa joudutte kielimatkan kuvia tarkempine höpötyksineen odottelemaan, sillä kuvakansiot ovat aika sekamelskassa, ja koneeni ei suostunut yhteistyöhön niitä selvitellessä tänään :(.
     Viikonlopun ohjelmaan muuten kuului taas Silmästä silmään -musikaaliesityksiä, jotka vedettiin (tietenkin) mahtavalla energialla läpi tällä kertaa oikeasti viimeisen kerran. Haikeeta... Yleisöä riitti molempiin näytöksiin kiitettävästi, joka tietenkin vaikutti suuresti tunnelmaan. Kiitos kaikille, kokemus on ollut kertakaikkiaan huikea ja unohtumaton!

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

9. Luku

Se sujui yllättävän mutkattomasti. Äiti oli kävellyt suoraan keittiöön kauppakassit molemmissa käsissään. ”Mä jäin vähän tuonne pihalle juttelemaan sen naapurin Juhan kanssa – ”. Hän jämähti oviaukkoon selvästi hämmentyneenä vieraasta pojasta keittiössään. Hetken toisiaan tuijotettuaan Noora takelsi: ”Ööm, tässä on Taneli…” ”Westman”, Taneli täydensi ja ojensi kätensä Nooran äidille. ”Nooran ystävä”, hän jatkoi ystävällinen ilme kasvoillaan. Ymmärryksen hymy levisi äidin kasvoille. Milloin se oli noin alkanut sädehtiä? Oliko se käynyt kampaajallakin? Noora ihmetteli ja häpesi itseään, kun ei ollut kiinnittänyt sen vertaa huomiota äitiinsä. ”No mutta, mukavaa tavata, nuori herra Westman. Ai mutta hei, sinähän se asutkin tuossa naapurissa, onhan me tavattukin!” äiti puhua pulputti ja istui ulkotakkisillaan pöydän ääreen ja otti käteensä tuoreen sämpylän. ”Vai että ystäviä”, äiti hymyili tietävästi Nooralle. Noora tunsi punan hulvahtavan kasvoilleen. Ärsyttävä punastumisgeeni!

      Lopulta Tanelin lähdettyä Noora yritti sulkeutua jälleen huoneeseensa, mutta äiti tarttui Noorasta kiinni. ”Kuule Noora, olen tässä viime aikoina tuuminut, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa yhdessä. Olisi kiva kuulla sun kuulumisia tai jutella ihan vaan niitä näitä. Hei, lähdettäisiinkö vaikka ulos jonnekin ravintolaan syömään?” äiti ehdotti hymyillen. Nooran kasvoille levisi samanlainen, yhtä leveä hymy. ”Joo, mennään vaan.”

      Noora tilasi herkulliselta kuulostavan pitsan, jossa oli salamia, oliiveja ja sipulirenkaita. Äiti itse halusi porsaanfileepihvin ja kermaperunoita. ”Tuo on niin äitimäinen annos kuin voi vain olla”, Noora nauroi, kun annokset tuotiin pöytään ravintolan terassille, jota reunustivat puiset aidat. He olivat löytäneet viihtyisän merenrantaravintolan, jossa oli vihreät puiset ja jo vähän kuluneet ikkunanpuitteet ja vanhanaikaiset kalusteet. Heitä palveli espanjalaisen näköinen, melko vanha mies, joka vinkkasi heille silmää joka kerta kulkiessaan pöydän ohi. Noora ei voinut olla huomaamatta äitinsä punastelevan jatkuvasti. ”Äiti, onko sulle tapahtunut jotain? Sä jotenkin hehkut tänään” Noora lausui kohteliaisuuden pitäessään pientä taukoa pitsan syönnistä. Hän ei ollut syönyt näin paljon pitkiin aikoihin. Hänestä tuntui, että kohta ratkeaisi ja hänen oli avattava mustien shortsiensa ylin nappi. ”No tuota noin, en mä tänään ihan sattumalta sinne pihalle jäänyt sen Juhan kanssa” äiti sanoi ja lisäsi huulipunaa syötyään annoksensa loppuun. ”Me ollaan oltu muutaman kerran ulkona yhdessä. Meillä on ollut hirveän hauskaa”, äiti huokaisi syvään vihreissä silmissään unelmoiva katse. Noora tuijotti äitiään suu auki. Äiti seurusteli! Hänen äidillään oli miesystävä! ”Voi äiti!” Noora nousi tuolistaan ja kiersi halaamaan äitiään. ”Ihanaa! Miksi sä kerrot vasta nyt?” Noora ihmetteli palatessaan istumaan. Muut ravintolan asukkaat vilkuilivat heitä. Äiti selitti sekavin sanakääntein ja silmät loistaen heidän ensikohtaamistaan ja sitä kuinka Juha oli hurmannut hänet ensimmäisellä hymyllään. Pian kävi kuitenkin selväksi, että äiti oli pelännyt, mitä voisi seurata kahden eronneen ihmisen vakavasta suhteesta.

     ”Mitä kauniit neidit haluaisivat jälkiruuaksi?” Ricardo, heidän tarjoilijansa, ilmestyi heidän pöytänsä viereen seisomaan. ”Mulle mansikkajäätelö”, Noora sanoi lyhyesti, mutta ei voinut olla huomaamatta äitinsä viivyttelevän. Luultavasti tahallaan. Itse asiassa aivan varmasti tahallaan, Noora ajatteli ilkikurisesti. Mikä miestennielijä siitä oli tullut! ”Minulle cappuccino”, äiti henkäisi äänessään hunajainen sävy. Hetken kuluttua tarjoilija palasi mukanaan annokset. ”Por favor, señorita”, mies sanoi vahvalla espanjalaisella aksentilla samalla syvään kumartaen. Noora vilkaisi äitinsä cappuccinoa. Sen maitovaahtoon oli pursotettu suklaakastikkeella suuri sydän.