Vaaleanpunaista hattaraa, 8. luku

Harvinaisen aurinkoinen päivä Bournemouthissa

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

8. Luku

Ovikello soi useita kertoja ennen kuin Noora kuuli sen. Hän punastui itsekseen. Kuinkahan kauan siellä oli jouduttu odottamaan? Noora vetäisi nopeasti päälleen kulahtaneen hupparinsa, hänellä kun oli ollut kirjastoreissun jälkeen päällään vain jo harmaantunut valkoinen toppi, joka oli sekin niin kulunut, että kuulsi läpi. Olisi noloa mennä avaamaan ovi, jos paidan alta loistaisivat pilkulliset Snoopy-rintsikat.

      Noora kipitti lyhyin askelin ovelle ja yritti rynkyttää sitä auki. Mikä hitto sitäkin tänään vaivasi? Lopulta ovi aukeni vauhdikkaasti ja Noora horjahti sen takana seisseen miehen päälle. ”Perhana, anteeksi kauheasti, kun mä tällä lailla kompuroin”, Noora sanoi käheästi ja veti hiuksia kasvoiltaan. Sitten hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin väliin ja yritti sitten saada menetyksensä kiinni alkamalla takoa hurjasti. Hän seisoi vastapäätä, vain muutaman sentin päässä, Tanelia, jonka kasvoilla oli yhtä hämmästynyt ilme kuin hänellä itsellään. Sitten Tanelin suu levisi isoon hymyyn ja hän alkoi nauraa. ”Ai sinäkö asut tässä? Aika erikoinen musiikkimaku, en olisi susta uskonut! Mä muutin kesän alussa tuohon naapuriin, mutta miten me ei olla voitu nähdä toisiamme?” Noora rentoutui, kun Taneli oli kuin olikin muistanut hänet. Hän oli ollut päättäjäisillan jälkeen aivan varma, että ei törmäisi Taneliin enää koskaan ja surrutkin sitä vähän. Hän oli tuntenut itsensä ihan pikkutytöksi Tanelin rinnalla ja arvellut, että Tanelista Noora oli vain mukavaa seuraa yhdelle illalle. ”Ööm, tuota.. mä en ehkä haluaisi puhua siitä.. tai no oikeastaan haluaisin, mutta enhän mä sulle voi ruveta kauheasti selittelemään mun omia ongelmiani. Tai siis ei mulla nyt mitään suurempia ongelmia ole, mä vaan olen ollut niin hukassa viime aikoina ja -”, Noora puhua pulputti kunnes Taneli tarttui häntä ranteesta. ”Voisitkohan sä ensin vaikka nostaa varpaasi mun omien päältä, niin kerro sitten kaikki ihan rauhassa. Sä näytät aika kamalalta, milloin sä olet viimeksi syönyt tai käynyt kunnolla pihalla?” Noora nolostui. Hän ei ollut tajunnut seisovansa niin lähellä. Sitten häneen iski valtava hellyyden puuska. Millainen mies huomaa heti, kun naisella ei ole kaikki kohdallaan? Olikohan Taneli homo? Vaikka ei se siltä kyllä muuten vaikuttanut. Ihan kuin nallekarhu, Noora ajatteli.

      ”Kuule, haluaisitkohan sä tulla meille vähäksi aikaa istumaan, vai onko sulla kiire?” Noora kysyi ja hämmästyi itsekin omaa rohkeuttaan. ”Totta kai mä voin tulla, jos se vaan sopii”, Taneli hymyili. Noora kertoi äitinsä olevan töissä, eikä hän luultavasti palaisi hetkeen, joten Tanelin vierailu sopi Nooralle mainiosti. Lisäksi hän kaipasi seuraa pitkästä aikaa, vaikka yleensä viihtyikin hyvin yksin. Noora keitti teetä ja kananmunia, pilkkoi kurkkua ja tomaattia lautaselle ja käski Tanelin istua pöytään odottamaan. Noora otti yläkaapista vielä muutaman servietin ja taiteltuaan ne istui Tanelia vastapäätä. Taneli halkaisi jo sämpylää leipäveitsellä.

      ”No niin. Kerropa Taneli-sedälle mikä meidän pikku Nooralla on huolenaiheenaan?” Taneli sanoi lämpimällä äänellä, taputti Nooran kämmenselkiä ja tuijotti Nooraa silmiin koiranpentukatseella. Noora purskahti hersyvään nauruun. Lopulta Noora kokosi itsensä ja alkoi puhua kaikista mieltään painaneista asioista, vaikka ei itsekään tiennyt, miksi luotti edessään istuvaan nuoreen mieheen, jonka oli nähnyt vain kerran aiemmin. Pikkuhiljaa Nooran vatsaan pesiytynyt möykky alkoi sulaa. Noora hämmästyi, kuinka paljon ajatuksia hänen suustaan pulppusikaan. Hän kertoi äidistään, heidän nihkeästä suhteestaan ja siitä, kuinka äiti oli aina väsynyt ollessaan kotona. Noora kertoi tilanteestaan Annan kanssa ja pelostaan, että ei voisi enää koskaan jakaa yhteisiä hetkiä tämän kanssa. Noora piti pienen tauon päästessään kaikkein arimpaan kohtaansa. Hän voiteli vielä yhden sämpylän puolikkaan. Hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka nälkäinen oli.

     Nooran viivytellessä Taneli hymyili rohkaisevasti ja sanoi: ”Noora, mä näen kyllä, että sulla on vielä jotain sydämelläsi. Turha sun on sitä peitellä.” Noora puraisi poskeensa. ”En mä oikeasti kuuntele sellaista musaa, mitä sä kuulit seinän läpi.” Noora ei tiennyt, miksi aloitti juuri musiikista, mutta ei jäänyt miettimään sitä, vaan jatkoi. ”Mä olen aina ollut ihan kamalan kiltti. Liian kiltti. Kun mä olin pieni, iskä ja äiti olivat vielä yhdessä. Mä muistan, että äiti oli aika väsynyt jo silloin, mutta se kuitenkin luki mulle illalla ja leipoi pullaa mun synttäreille. Iskää mä pelkäsin joskus, vaikka kyllä me silloin tällöin käytiin yhdessä puistossa ja sellasta. Mä muistan yhden kesän, kun me käytiin Lintsillä ekan kerran. Iskä osti mulle hirveen ison vaaleenpunasen hattaran ja söi sen loppuun, kun mä en pystynyt. Se oli aika jännää, koska aina jos en jaksanut syödä ruokaa loppuun tai kaaduin pihalla ja rikoin housun lahkeen tai jotain muuta ihan yhtä turhaa, niin iskä tukisti mua. Joskus se löikin ja mulla oli usein käsivarret mustelmilla, kun iskä retuutti mua kylpyhuoneeseen kuritettavaksi. Niinä hetkinä äiti ei ollut koskaan kotona ja aluksi se ei edes tajunnut, kun mä valehtelin pudonneeni puusta tai jotain.

      Mä en uskaltanut kertoa äidille iskästä. Mä pelkäsin, että se rankaisee mua siitäkin. Mä en muista ihan tarkkaan, että miten äiti sitten alkoi epäillä jotain, mutta mä olin viiden vanha, kun äiti otti eron. Sen jälkeen se ei jaksanut lukea mulle enää satuja, mutta mä olin onnellinen, kun vain sain olla pelkäämättä, että kohta mua taas satutetaan. Mä olin oppinut olemaan ihan kiltisti, usein vain piirtelin omassa huoneessani ja varoin puhumasta liikaa. Se, että iskä katosi kuvioista, ei muuttanut sitä ja äiti yritti saada mua ulos kuorestani, mutta ei se onnistunut. Mä luulen, että kun mä olin ala-asteella, äiti oli varmaan masentunutkin. Se vaihtoi työpaikkaa useamman kerran, mutta aina parin viikon jälkeen se vaipui taas sellaiseen horrokseen. Ei se muistanut laittaa mulle ruokaa, mutta mä olin silloin vain kiitollinen, koska mulle oli aina syöminen niin vaikeata. Mutta joka tapauksessa nyt mä olen vähän yrittänyt päästä tästä kiltin tytön roolista ja kuoresta eroon. Mä luulin, että mua satuttaa vaan enemmän, jos en uskalla sanoa koskaan vastaan. Nyt mä huomaan, että mua satuttaa yhtä paljon olla muka-kovis. Mulla ei ole enää yhtään ystäviä, enkä mä tällä menolla saa niitä edes siellä uudessa lukiossa.” Taneli nosti kätensä kuivatakseen Nooran kyynelistä märän posken. Samassa ulko-ovi kolahti. ”Moi Noora, mä tulin jo!” äidin ääni kuului kirkkaana eteisestä.