Perhosten siluetteja, luku 2

Toinen pätkä novellista tulisi tässä. Kertokaahan taas mielipiteitä :)!

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)

2. Luku    

”Mitä sä olet mennyt ostamaan!” äiti huusi Nooran tultua seuraavana päivänä koulusta kotiin. Koulussa oli nyt todella rentoa, kun oli enää muutama päivä jäljellä. ”Täh? En mä mitään erikoista ole ostanut! Tietääkseni…”, Nooran ääni hiipui kuulumattomiin, kun hän näki äitinsä roikottavan kädessään edellisenä päivänä ostamiaan mustia pitsisukkahousuja ja läpikuultavia tulenpunaisia stringejä. Noora tunsi punan leviävän kasvoilleen ja samalla närkästystä itseäänkin kohtaan. Miksei hän saanut sanottua mitä ajatteli?! Kai hän sai ostaa millaisia vaatteita halusi! Olihan hän jo nuori nainen, ainakin omasta mielestään. Nooran olisi tehnyt mieli tiuskaista vastaan jotain, mikä saisi äidin ilmeen valahtamaan, mutta hän vain juoksikin omaan huoneeseensa ja sulki oven huolellisesti perässään.

     Noora retkahti makaamaan selälleen sängylleen, joka pursui useita pulleita tyynyjä. Raidallisia, pilkullisia ja Nooran suosikki, se, missä oli perhosten siluetteja. Hän tutkaili katon tummentuneita koivupaneeleita ja ikkunaan ripustettuja vaaleita, läpikuultavia verhoja. Yäk! Noora ajatteli. ”Huomenna mä pyydän äidiltä rahaa ja käyn ostamassa uudet verhot. Jotkut vähän rockimmat!” hän mutisi itsekseen. Noora oli aina ollut kiltti lapsi. Tultuaan teini-ikään Nooran teki aina välillä mieli kiroilla äidilleen päin naamaa, tai sanoa jotain, minkä tiesi sattuvan häntä syvälle. Mutta silti hän piti kaiken sisällään ja kuunteli kateellisena, kun kaverit kertoivat, kuinka olivat tulleet humalassa kotiin ja huutaneet ja sohineet sanoillaan vanhempiaan, mutta saaneet aamuun mennessä anteeksi. Noorasta tuntui, että hän saisi anteeksi vasta kun muuttaisi pois kotoa, jos silloinkaan.

      Päättäjäiset saivat koulussa suurta huomiota aina kun joku vain vähänkin vihjaisi asian suuntaan. Tytöt hehkuttivat asujaan ja miettivät millaisia kampauksia itselleen laittaisivat. Pojat taas yrittivät saada itselleen mahdollisimman monta juomien hakijaa. Noora jännitti iltaa. Hän ei ollut koskaan juonut mitään alkoholipitoista, muuta kuin vähän maistanut äidin siideristä, tai jonkun enonsa synttäreillä. ”Mä en tiedä, saanko olla pidempään kuin yhteentoista. Äiti ei varmaan kuitenkaan anna. Se ei ymmärrä, että mä olen jo tarpeeksi vanha huolehtimaan omista kotiintuloajoistani! Ja jos mä aion juoda jotain, niin en halua olla kauhean tuiterissa kun meen kotiin… Mähän saisin varmaan koko lukion ajaksi kotiarestia! Toisaalta jos mä tulisin teille yöksi, mä voisin olla pidempään, kun äiti ei tietäisi mihin aikaan me mentiin kotiin”, Noora pohti kiihkeästi Annalle, kun he päättäjäispäivän aamuna istuivat yhdessä bussiin. Anna puri huultaan, huokaisi ja sanoi sitten: ”Miksi sä et sano äidillesi, että haluaisit olla pidempään? Peruskoulun loppumisen tai melkein kympin keskiarvon kunniaksi tai jotain.” Anna yritti pitää kyllästyneisyyden äänestään poissa, mutta ei aivan onnistunut.

     Noora oikoi paitansa helmaa ja shortsiensa lahkeita. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen, ja päätyi hipelöimään sormuksensa turkoosia kiveä ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti. Silmien takana kirvelivät kyyneleet. Miksi muille oli niin helppoa vain mennä ja kysyä jotain asiaa vanhemmiltaan, mutta hänen tarvitsi kerätä rohkeutta koko iltapäivä? Miksei hän uskaltanut kysyä äidiltään neuvoa tamponien käytöstä tai udella hänen teiniaikaisista poikaystävistään? Ja miksei se näyttänyt häiritsevän Nooran äitiä? Annalla oli läheinen suhde äitiinsä, josta Noora oli kateellinen. He kävivät usein yhdessä elokuvissa ja kahvilla ja juttelivat lähes kaikesta muodista kirjoihin. Anna kertoi usein, kuinka oli hieronut illalla äitinsä hartioita ja sen jälkeen he olivat riidelleet Annan koulumenestyksestä, toisin kuin Noora vain istui jäykästi sohvalla katsellen televisiota äitinsä kanssa ja hyvällä tuurilla ainoat sanat, jotka he iltaisin sanoivat toisilleen, olivat ”hyvää yötä”. Välillä Noorasta tuntui, ettei hänellä mitään äitiä ollutkaan.